Blogi avattu

Kuten profiilistani käy ilmi, loin tämän blogin kirjoittaakseni kaikesta, mikä on sallittua sodassa, rakkaudessa ja yleisessä vitutuksessa. Eli ihan kaikesta, koska näissä kolmessa tilassahan kaikki on sallittua. Kun kirjoitan tätä ensimmäistä merkintääni, mielentilani on vahvasti sen kolmannen kohdan puolella.

Tässä ensimmäisessä blogimerkinnässäni ajattelin keskittyä lähinnä itseeni ja kuulumisiini, joista yritän olla mahdollisimman rehellinen - muutenhan koko idea blogista olisi itsensä kusettamista. Peruskoulun kävin siis Vihannissa, josta muutin samantien (hyvinnopeasti) Raaheen Lybeckerille opiskelemaan taidegrafiikkaa (kesken jäi) ja viimeisen neljän vuoden aikana olen ehtinyt jo kuolla ja nousta tuonpuoleisesta takaisin elävien kirjoihin ihan vain kustakseni omalle haudalleni. Opiskelin Jyväskylässä audiovisuaalista kaksi vuotta, ihan vain lopettaakseni sen kesken - aika, jolloin sain kiven päähäni ja putosin takaisin maan kamaralle opittuani asian jos toisenkin elämästä ja kuolemasta.
Kun päätin lopettaa koulun, päätin samalla mennä töihin - jos olisin mennyt sossun luukulle,
olisin luultavasti jämähtänyt sinne kuten muutkin juopot luuserit ja sitten vaan kierinyt omassa ulosteessani kuin kuollut koira vesikourussa. Päädyin siis Saloon ja töihin Nokian tehtaalle lähettämöön. Ajelin trukkia ja nostelin laatikoita. Kun alunperin pääsin Saloon, ei näkemykseni elämään ollut mitenkään paras mahdollinen. Jokainen tunnistaa baarista sen jätkän, joka juo liikaa Koskenkorvaa ja tarttuu sitten silmät harittaen ensimmäiseen vittuiluun jonka kuulee, järjestää haloon ja alkaa rähistä. Jep, minähän se siellä. Seikka, johon kylläkin tuli myös Salon aikana muutos.
Kuten melkein kaikki näinä aikoina, minäkin jäin taantuman uhriksi - ensimmäisten joukossa joulukuun alussa 2008. Täytyi taas keksiä jotain ja äkkiä - eli palasin taidealalle ja pohjoispohjanmaalle, Liminkaan, jossa vaikutan tänäkin päivänä. Nyt yritän saada ensi vuoden alkuun pystyyn pientä taidenäyttelyä - sa nyt nähdä mitä tulee - ja mietin maailmaa. Ja juon, tottakai, tosin pakko sanoa että hillitymmin kuin ennen. Mikä ei silti tarkoita että minä sinne pulloon sylkisin.

Eli matkailtua on tullut, ja täytyy sanoa että jos jostain muuttaa pois, niin sinne ei kannata enää palata. Ikinä. Poltettu maa on poltettua maata, josta aika kultaa muistot, ja ne kannattaa myös jättää sellaisiksi. Jo vuodessa asiat ehtivät muuttua niin rajusti, ettet enää ole kärryillä mistään - et niin ihmisistä kuin maisemista. Kun olet muuttanut pois paikasta äks paikkaan yy, ja alat muistella paikkaa äks, siitä tulee sinulle mukavia muistoja, oma piilopaikkasi ja taskusi. Kun palaat sinne takaisin fyysisesti, astut taatusti ensimmäisenä lokin paskaan. Ja tajuat että koko homma on vain pääsi sisällä - savua ja peilejä. Ja ne kannattaa jättää sellaisiksi.

Mutta minähän olen jonkinsortin masokisti - eli palaan paikkoihin ihan varmasti vielä tämänkin jälkeen.

Luoja, että olen iloinen etten ole ikinä asunut Oulussa. Sinne voi aina palata ja se on aina yhtä mukavaa.