Vihasta ja kostosta.

Tässä vaiheessa on pakko puhua vihasta ja kostosta. Jo senkin takia että se saadaan pois alta.

Mainitsin aiemmassa merkinnässäni saaneeni Jyväskylässä kosketuksen elämään ja kuolemaan. Tässä vaiheessa kuvioihin astuu henkilö, jota kutsutaan Janiksi.

Mä tunsin Janin ala-asteelta asti. Juttu oli vaan siinä että Jani oli koulukiusaaja SOS-lapsikylältä ja mä olin kiusattu - lihava poika jolla oli hammasraudat. Janiin liittyy monia mun peruskouluaikaisia kauheimpia muistoja. Lyhyesti sanottuna tyyppi oli niin nurkkaan ajettu piski että se osas olla kunnon kusipää.
Silloin.
Sit tuli tämä aika kun Janin isä meni ja kuoli. Koko sisareskatras muutettiin toiseen lapsikotiin, jonnekkin Jyväskylän välittömään läheisyyteen, en nyt kuolemaksenikaan muista.
Siinä meni nelisen vuotta ja sit mä tapasin Janin Tuska-festareilla. Jani oli vihtanu blondin hinttihyppyrin mustaan pitkään fledaan ja en mä sitä osannu tunnistaa ku se yhtäkkiä ryömi jostai ja alko karjuun mun nimee. Se oli avovaimonsa kans liikkeellä ja tunnisti mut - tarjos viinaa ja pyyteli kovasti anteeksi kaikkea. li oikein sydämmellinen. Hetken ennakkoluulojen jälkeen mä jo nauroin sen kans.
Sit meni vielä vuosi tai kaks, niin mä tapasin Janin veljen - Jaakon. Mä olin just muuttamassa Jyväskylään ja Jaakko kerto että siellähän se Jani vaikuttaa edelleen ja anto mulle sen puhelinnumeron. Niinhän siinä kävi että mä soitin Janille ja meistä tuli kuin paita ja perse. Erottamattomat, parhaat frendit. Siitä tuli käsite - Tommi ja Jani. Jos Jani oli yksin jossai niin porukka kysy et missä Tommi on - ja toisinpäin. Vaikka Janista oli tullut melko mulkku - tällanen juoppo, joka lainasi rahaa ikinä palauttamatta sitä jne - mä näin sen itkevän ja me oltiin.. niin, parhaat frendit, mitä mun pitäs sanoo.
Samalla selvis että Janilla oli vuotta aiemmin menny poikki sen avovaimon kanssa. Mutta Jani oli vielä hyvä frendi avovaimonsa pikkuveljen kans - sanotaan sitä nyt vaikka Kurreksi. Kurre oli mua vajaan vuoden nuorempi kundi - ja jo sillon paljon pahempi juoppo kuin minä, ja uhkapeluri. Kun Kurre täytti kaheksantoista, se istu samantien linnassa about viikon. Se mtkusti kännipäissään taksilla, hakkas kuskin ja pölli rahat. Ja Jani ei päässy eksästään irti, ei sitten millään - mä luulen (ja tämä on vaan mun veikkaus) että Jani pyöri Kurren kans vaan ollakseen lähellä eksäänsä.
Siinähän me telmittiin melkeen kaks vuotta. Sitten se tapahtu.
Mä olin tosi masentunu, naishuolia muistaakseni, ja dokannu muutaman päivän jo. Ja kun mä heräsin sinä aamuna, mä menin tiet0koneelle ja messengerissä yksi yhteinen frendi kysyy että olenko mä hereillä, olenko mä kuullu jo.
Jani on kuollu.
Jani, Jaakko ja Kurre oli lähteny kännipäissään ajelemaan autolla Jyväskylästä Kajaaniin. Kurre ajo, Jani oli pelkääjän paikalla ja Jaakko heti Janin takana takapenkillä. Kurre oli ehdonalasessa, ja humalassa raapas auton kanssa vahingossa jotai lyhtypylvästä. Poliisit kiinnostu ja lähti perään. Kurre ei halunnu muka takas linnaan joten se paino kaasun pohjaan ja kaahas kyttiä pakoon. Jos Jaakon muistikuviin tapahtumista on uskominen, mä sain sen käsityksen et Janin viimesiksi sanoiksi jäi "Jarruta nyt saatana" ennen ku taksi kolahti just pelkääjänpaikan kohdalle.
Jani kuoli kuulemma välittömästi. Jaakolta katkes molemmat nilkat ja murtu reisiluu. Kurrelle tuli naarmu päähän.

Tilannekatsaus. Siitä on reilu kaks vuotta. Jani makaa kuuden jalan syvyydessä ja toukat syö tälläkin hetkellä sen silmiä. Tammikuussa mä tapasin Jaakon ja se osasi kertoa että Kurre istuu vihdoinkin (törkeä rattijuopomus, törkeä liikenteen vaarantaminen ja kuolemantuottamus). Kaksi vuotta mä olen fantasioinut kuinka mä halkasisin Kurren kallon, nähny unia kuinka mä hakkaisin sen muusiksi ja unelmoinu siitä kuinka se palais helvetissä. Kerran mun mutsi soitti sopivasti kun mä angstasin tästä. Mä sanoin sille että helvetti, kun mä Kurren nään niin se on kuollutta lihaa koko mies. Mun oma äiti sano et "sitähän mä tässä pelkäänki".

Soitin humalassa Jaakolle helmi-maaliskuun vaihteessa. Jaakko on antanu anteeksi. Janilla ja Jaakolla on muunmuassa yksi pikkuveli, joka on mua vuotta nuorempi. Se ei ole antanut anteeksi. Luoja tietää että se tappais Kurren samantien kun näkisi vaan sen hengittämässä jossain.
Mutta mun on pakko antaa anteeksi, elämä ei voi jatkua näin. Mä annan anteeksi ja toivon etten nää Kurrea enää ikinä. Koska elämä menee niin.

Tätä tekstiä kirjoittaessa meni useampi tunti, koska oli pakko pitää tupakkatauko noin kymmenen minuutin välein ja itkeäkin tovi.

Koska, arvoisat kusipäät, elämä menee niin.

Blogi avattu

Kuten profiilistani käy ilmi, loin tämän blogin kirjoittaakseni kaikesta, mikä on sallittua sodassa, rakkaudessa ja yleisessä vitutuksessa. Eli ihan kaikesta, koska näissä kolmessa tilassahan kaikki on sallittua. Kun kirjoitan tätä ensimmäistä merkintääni, mielentilani on vahvasti sen kolmannen kohdan puolella.

Tässä ensimmäisessä blogimerkinnässäni ajattelin keskittyä lähinnä itseeni ja kuulumisiini, joista yritän olla mahdollisimman rehellinen - muutenhan koko idea blogista olisi itsensä kusettamista. Peruskoulun kävin siis Vihannissa, josta muutin samantien (hyvinnopeasti) Raaheen Lybeckerille opiskelemaan taidegrafiikkaa (kesken jäi) ja viimeisen neljän vuoden aikana olen ehtinyt jo kuolla ja nousta tuonpuoleisesta takaisin elävien kirjoihin ihan vain kustakseni omalle haudalleni. Opiskelin Jyväskylässä audiovisuaalista kaksi vuotta, ihan vain lopettaakseni sen kesken - aika, jolloin sain kiven päähäni ja putosin takaisin maan kamaralle opittuani asian jos toisenkin elämästä ja kuolemasta.
Kun päätin lopettaa koulun, päätin samalla mennä töihin - jos olisin mennyt sossun luukulle,
olisin luultavasti jämähtänyt sinne kuten muutkin juopot luuserit ja sitten vaan kierinyt omassa ulosteessani kuin kuollut koira vesikourussa. Päädyin siis Saloon ja töihin Nokian tehtaalle lähettämöön. Ajelin trukkia ja nostelin laatikoita. Kun alunperin pääsin Saloon, ei näkemykseni elämään ollut mitenkään paras mahdollinen. Jokainen tunnistaa baarista sen jätkän, joka juo liikaa Koskenkorvaa ja tarttuu sitten silmät harittaen ensimmäiseen vittuiluun jonka kuulee, järjestää haloon ja alkaa rähistä. Jep, minähän se siellä. Seikka, johon kylläkin tuli myös Salon aikana muutos.
Kuten melkein kaikki näinä aikoina, minäkin jäin taantuman uhriksi - ensimmäisten joukossa joulukuun alussa 2008. Täytyi taas keksiä jotain ja äkkiä - eli palasin taidealalle ja pohjoispohjanmaalle, Liminkaan, jossa vaikutan tänäkin päivänä. Nyt yritän saada ensi vuoden alkuun pystyyn pientä taidenäyttelyä - sa nyt nähdä mitä tulee - ja mietin maailmaa. Ja juon, tottakai, tosin pakko sanoa että hillitymmin kuin ennen. Mikä ei silti tarkoita että minä sinne pulloon sylkisin.

Eli matkailtua on tullut, ja täytyy sanoa että jos jostain muuttaa pois, niin sinne ei kannata enää palata. Ikinä. Poltettu maa on poltettua maata, josta aika kultaa muistot, ja ne kannattaa myös jättää sellaisiksi. Jo vuodessa asiat ehtivät muuttua niin rajusti, ettet enää ole kärryillä mistään - et niin ihmisistä kuin maisemista. Kun olet muuttanut pois paikasta äks paikkaan yy, ja alat muistella paikkaa äks, siitä tulee sinulle mukavia muistoja, oma piilopaikkasi ja taskusi. Kun palaat sinne takaisin fyysisesti, astut taatusti ensimmäisenä lokin paskaan. Ja tajuat että koko homma on vain pääsi sisällä - savua ja peilejä. Ja ne kannattaa jättää sellaisiksi.

Mutta minähän olen jonkinsortin masokisti - eli palaan paikkoihin ihan varmasti vielä tämänkin jälkeen.

Luoja, että olen iloinen etten ole ikinä asunut Oulussa. Sinne voi aina palata ja se on aina yhtä mukavaa.